25.000 VOLTTIA

Suomessa kuolee vuosittain eri syistä noin 50.000 ihmistä. Joulukuun 26. arviolta kello 04.00 aamulla yksi tämän vuoden kuolleista menetti henkensä. Kyseinen henkilö kiipesi Helsingin rautatieaseman ratapihalla olevan junan katolle ja sai junan liikuttamiseen tarkoitetuista kaapeleista 25.000 voltin valokaaren ja paloi kuoliaaksi. Samanlaisia tapauksia tuntuu olevan vuodessa useampia, tämä oli ainakin toinen tänä vuonna, edellinen oli heinäkuussa. Joulukuussa kuollut paloi niin pahasti ettei vainajaa pois vietäessä viranomaiset pystyneet tai halunneet varmasti sanoa onko kyseessä mies vai nainen.

Luin kuolemantapauksesta kännykän kautta lehdestä kuuden jälkeen aamulla, istuessani junassa matkalla samaiselle Helsingin rautatieasemalle. Olin asemalla aamuseitsemän jälkeen ja katselin näkyykö onnettomuudesta vielä merkkejä. Ei näkynyt, ei edes käristynyt ihmisliha haissut. Junia tuli ja meni, vieden sekä tuoden matkustajia Helsingistä ja Helsinkiin, kuten minut. Lähdin sitten hoitamaan asioitani Helsingradissa enkä väsymykseltäni ja toimiltani tapahtunutta kuolemaa jaksanut miettiä vielä tuolloin.

Kello 14 olin taas rautatieasemalla odottamassa pääsyä kotiinpäin. Menin aseman Hesburgeriin syämään falafel-aterian nälkääni ja katselin ikkunasta ratapihan kuhinaa. Edelleenkin ihmisiä kulki edestakaisin tullen Helsinkiin ja lähtien Helsingistä. Mikään ei viitannut tapahtuneeseen ihmisen kuolemaan kymmenen tuntia aiemmin. Kaikki toimi normaalisti eikä näkynyt edes muistokynttilöitä kuten usein onnettomuuspaikoilla.

Asia kuitenkin jonkin verran vaivasi minua. Ymmärrän kyllä että kun ihminen kuolee, muitten elämä jatkuu siihen saakka että itse kuolevat ja niin sen kuuluu ollakin; jos kuolleita alkaa liikaa miettiä, elämä ei mene eteenpäin. Näin se on kuolleitten läheisten suhteen, tuntemattomista puhumattakaan.

Mietin, että jossain on nyt perhe, jonka joulu ja uusivuosi saattavat olla pilalla vuosikymmeniksi eteenpäin. Aina jouluna ja uutenavuotena, aina kulkiessaan Helsingin rautatieaseman kautta, he muistavat että täällä serkku X/sisarus Y taikka vanhempi Z kuoli silloin yhtenä tapanina. Heille tapahtunut oli ehkä koko elämän muuttava mullistus. Mutta meille muille se oli vain pikku-uutinen kännykän näytöllä.

Elämä jatkuu, muttei ikuisesti.