Kun olin aikoinaan yhteiskuntaopin tunnilla, minuun iskostettiin ajatus että nimettömät ilmiannot eivät kuulu demokratiaan. Opettajan mukaan jokaisella ihmisellä on oikeus tietää mistä syytetään ja kuka syyttää, kyetäkseen puolustautumaan.
1980-luvun hyvinä aikoina näin saattoi ollakin, mutta 2000-luvulla Suomi on livennyt tuosta demokratian edellytyksestä. Lähes jokaisella virastolla on puhelinnumero ja nettisivu joihin voi jättää perustellut tai perustelemattomat vinkkinsä rikoksista ja väärinkäytöksistä; poliisilla, Tullilla, Kelalla, Verohallinnolla ja ties kenellä. Valtio suorastaan kehottaa tekemään ilmiantonsa nimettömänä ja nimettömät syytökset ovat uusi normaali yhteiskunnassa.
Itse vastustan nimettömiä ilmiantoja
ja pidän kiinni koulussa opetetusta. Nimetön ilmianto on kuin nimetön
vihapuhe; sillä toisinaan halutaan aiheuttaa harmia ilmiannon kohteelle
ilman todellista epäilyä rikoksesta.
Nimetön ilmianto
jättää myös oven auki hallinnon virkamiesten väärinkäytöksille; poliisi
vaikkapa haluaa aloittaa tutkinnan rikollisesta tai ikävästä naapurista,
joten poliisi tekaisee netissä kyseistä henkilöä koskevan nimettömän
ilmiannon ja pääsee tutkimaan "epäillyn" auton tai tiedot arkistoista.
Ja tämä on oikea huolenaihe; tapaus Jari Aarnio ja Mika Myllylän tietoja
karpaasin kuoleman jälkeen urkkineet 136 poliisia osoittavat että
Suomenkin poliisista löytyy epärehellisiä henkilöitä.
Ilmiantajat
ja todistajat joutuvat Suomessakin uhkailun ja väkivallan kohteeksi,
mutta nimettömät ilmiannot ovat tautia pahempi lääke; turvallisuus on
toteutettava muuten kuin diktatuurimaista tutuilla nimettömillä
syytöksillä.
Puskista on helppo huudella, mutta sanoihin on helpompi uskoa kun niiden takana seisoo ihminen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti